sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Yksi poikittainen sana

Suurimman osan ajasta luotan itseeni.

Suurimman osan ajasta olen tyytyväinen saavutuksiini.

Suurimman osan ajasta olen jollain tapaa myös ylpeä osaamisestani.

Suurimman osan ajasta tiedän, mihin pystyn.

Suurimman osan ajasta saan ystäviltä, tutuilta, tuntemattomilta ja asiakkailta joko ihan myönteistä tai myönteistä palautetta työstäni.

Suurimman osan ajasta suhtaudun niihin melko kevyesti, koska en oikein osaa ottaa hyvää palautetta vastaan (ainakaan nolostelematta).

Silloin tällöin - melko harvoin, mutta silti joskus - käy kuitenkin niin, että joku ei ole ollut johonkin tyytyväinen.

Oli syy mikä tahansa:
-Oma mokani
-Väärinkäsitys
-Vääränlaiset kemiat
-Tekniikan pettäminen
-Epärealistiset odotukset

...joka kerta se silti syö naista yhtä paljon.

Oi kun osaisi suhtautua kritiikkiin a) rakentavana b) kohtuttomana, ei henkilöön suunnattuna "sinä oot paskoin ihminen maailmassa"-julistuksena.

torstai 30. syyskuuta 2010

Uusi juttu

Hei kaikki,

Tällä blogilla on ollut hieman käynnistysvaikeuksia, kun olen antanut viime aikoina koko sieluni eräälle toiselle projektille. Niinpä perustin aktiivisemman blogin tänne. Tämä jää jatkossa sivuprojektiksi, johon kertoilen juttuja, kun sen aika tulee.

-Annapurna

maanantai 6. syyskuuta 2010

Hus!

Huh, onpa viimeisestä päivityksestä kulunut aikaa. Kaikenlaisia hetkiä on ollut, mutta aina on kamera loistanut poissaolollaan. Täytynee tehdä sellainen linjaus, että kaikki merkinnät eivät tule pitämään sisällään kuvia. Muuten menee monta hyvää hetkeä ihan hukkaan.

Tässä kuitenkin taas vähän ihmettelemisen aihetta. Minun geeniperimässäni lukee keppikirjaimin, että hamstraaja. Hirveän vaikea on luopua mistään, oli se sitten bussilippu ulkomaanmatkalta tai joku lahja, jonka on saanut sata vuotta sitten joltakin ystävältä, johon ei enää edes juuri pidä yhteyttä. Tiedättekö, sitä sellaista sälää, joka vain kulkee mukana muutosta toiseen.

Havahduin tällaisen ns. tunnearvoa sisältävän tavaran mielettömyyteen toissa viikonloppuna ollessani purkamassa mummin taloa, joka on yli sadan neliön kooltansa kahdessa kerroksessa lattiasta kattoon täynnä kaikkea mahdollista sälää. Siellä on varmasti säilöttynä joka ikinen postikortti sadan vuoden ajalta, ja kirjaimellisesti heitin roskiin muovipussillisen kalentereita. Siinä sivussa menivät kukkalähetysten saatekortit, jotka isäni oli saanut kirjoittaessaan ylioppilaaksi melkein puoli vuosisataa sitten.

Kotona aloin katsella omia kätköjäni inhoten. Kun joka paikka tursuaa jotain, missä on olevinaan vahva sidos menneisyyteeni. Mummilta saatu syntymäpäiväkortti. Kaverikirja ala-asteelta. Kaiken maailman taideprojekteja, jotka ovat aina jääneet kesken ja odottelevat laatikoissa tuomiopäivää. Rikkinäisiä laitteita, niiden osia ja johdon pätkiä - jos joskus vaikka sattuisi tarvimaan tai joku voisi korjata.

Mitä minä tein, oli sellainen temppu, että tempaisin ison jätesäkin keskelle olohuoneen lattiaa, ja päätin heitellä sinne niin paljon kamaa, että se olisi täynnä. Ja siis lähinnä sellaista roskaa, jolla ei ole edes jälleenmyyntiarvoa.

Puolitoista tuntia myöhemmin eteisessäni odotti viimeisen matkansa alkamista tällainen näky:



Lehtipinon kanssa yhteensä 11 kiloa aikalailla puhdasta, käyttökelvotonta roskaa! Tässäkin tapauksessa ehdin käydä aatoksissa aika syvällä: mikä se on, mikä saa meidät takertumaan menneisyyteen näin kovasti, että nurkat ovat täynnä muka muistoja, joista suurin osa ei edes aiheuta erityisen mukavia sellaisia? Ihan kuin ei luotettaisi siihen, että tärkeät asiat pysyvät mielessä ilman muistuttamista. Onko tämä toisaalta jonkinlaista menneisyyteen tarkertumista - että ei uskalleta päästää irti?

11 kiloa lähdössä kaatopaikalle. Se on lähes saman verran, kuin mitä minulla on tippunut painoa vuoden takaiseen. Säkkiä raahatessani portaissa hiki päässä ei voinut välttyä ajattelemasta, että ilmankos on tuntuu nykyisin askel kevyemmältä.

Samassa kehittelin hauskan leikin kannustamaan painonpudotuksessa: puolen vuoden - vuoden välein käydään kaapit läpi ja heitetään pois saman verran roinaa, kuin mitä on lähtenyt. Tai vaihtoehtoisesti niin paljon, kuin halutaan lähtevän tulevaisuudessa, omasta hamsteritasosta riippuen. Tuon voisi melkein ottaa testikäyttöön!

-Annapurna

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Täällähän on tanssit!

Valmistumiseni jälkeen olen tuntenut ajoittain pientä päämäärättömyyttä ja ahdistusta tulevaisuuden suhteen, kun en oikein ole tiennyt, mille tässä pitäisi alkaa. Niinpä olen antanut ajan kulua ja jaksanut uskoa, että tulee se hetki, kun tapahtuu jotain mullistavaa.

No, se mullistus tapahtui viime yönä, odottamatta ja sattumalta - aivan, kuten olin odottanut sen tapahtuvan. Siinä vierähtivät yön hetket pikkutunneille asti, kun raapustelin kirjekuoren takapuolelle uskomattomia suunnitelmia.

Tänään lähdin siis suurin toivein tallustamaan kohti työkkäriä, jossa minulla on ollut ilo ja kunnia vierailla ajoittain valmistumiseni jälkeen. Sain oikein asiantuntevaa ja kannustavaa palvelua - siis siinä mielessä kannustavaa, että hanki nyt sitä työtä tai jatkokoulutusta, niin ei tarvi tässä sanonko missä vierailla mielellään enää ikinä.

Pitääkö käydä joku erityinen ivallisen naurahtamisen ja nöyryyttävän puhuttelutavan koulutus, ennen kuin pääsee töihin työvoimatoimistoon? Että sinä alhainen maan matonen, jonka yo-papereista löytyy älliä ja eetä ja joka pääsit suoraan lukiosta korkeakouluun ja valmistuit sieltä normiajassa vieläpä ihan hyvin arvosanoin ja työkokemustakin olet ehtinyt kerryttää ja jopa ihan hyvämaineisissa paikoissa - ethän vain mennyt kuvittelemaan, että sinusta olisi johonkin, saati että sinulla olisi tulevaisuus työelämässä? Että sinua kohdeltaisiin nyt kuin aikuista, puhetta ymmärtävää ihmistä? Väärä luulo, hippi!

Lähdin virastosta lyötynä, häntä koipien välissä ja selkä vääränä lomakkeista ja hakemuksista. Oli sellainen olo, kuin voisi kuvitella olevan yläasteikäisellä oppimishäiriöisellä ns tulevalla luuserilla. Että olenko minä jotenkin tavallista tyhmempi, kun en oikein tajunnut kaikkea juuri kuulemaani, enkä ole oikein varma, mitä lappuja minun nyt pitää täyttää. Ja osaanko edes täyttää oikein. Ja liittää kaikki tarvittavat oheistiedot verokortista postinumeroon ja auto- ja hautapaikkaan. "Kyllähän sinä näistä selviät, olethan sinä tehnyt paljon vaativampiakin hommia. (Ivallista naurua.)"

Mutta, elämällä on toisinaan ihastuttava tapa asettua puolellesi ja pyllistää tällaisille ankeuttajille. Rotuaarilla, kävelykadulla Oulun keskustassa, oli hullut bileet käynnissä:


Kyseessä oli Porkka Playboys, joista myöhemmin sain selville, että heillä on hallussaan katusoiton SM mallia 2009. Muita finalisteja näkemättä voin uskoa, että titteli meni oikeaan osoitteeseen! Jos en olisi sopinut tapaamista, olisin jäänyt tuijottelemaan menoa ajasta iäisyyteen. Halutti heittäytyä poikien kaulaan, että kiitos, kun olette olemassa! Ihanaa! Ihan mieletön energia!

Sain esityksestä videopätkääkin, mutta tuolla minun huikealla kapulalla ei paljon Titaniceja ohjata...






Erityisesti pidin tästä mieshenkilöstä, joka liittyi tansseihin, ja yritti parhaansa mukaan innostaa muita mukaan. Hitto, kun sitä pitää olla niin suomalainen, että kädet puuskassa tuijottaa että hyvvää hyvvää soittakee lissee. (Saatte muuten samalla vähän niskajumppaa, en nimittäin osannut kääntää tuota toisin päin. Hyötyliikuntaa, hop!)

Tässä vaiheessa tuuleni oli kääntynyt jo aivan täysin. Melkein teki mieli raadella hakemukset riekaleiksi ja heittää ne serpentiininä ilmaan, että minähän oman onneni taon, hitto vie!

Tuosta eteenpäin onkin tuntunut, että hyvät tapahtumat vain seuraavat toisiaan. Voikohan olla mahdollista, että hyvät asiat tulevat hyvien asioiden luokse? Että kun vain jaksaa malttaa, odottaa, hautoa, harkita ja antaa ajan kulua - pitäen koko ajan mielessä, että jotain hienoa on tuloillaan - niin ennen pitkää niin todellakin käy?

Pursuit of happiness? Yes?

-Annapurna

P.s. Pahoittelen kökköjä kuvia - yritän opetella pitämään kunnon kameraa aina mukana!

tiistai 17. elokuuta 2010

Terveisiä tuonpuoleisesta

Toinen päivitys tälle päivälle, mutta eilisiltana sattui sellainen juttu, että se on nyt kirjattava ylös, tai en enää muista.

Nimittäin aloin tuntea itseni tosi uniseksi jo hyvissäajoin ennen puoltayötä (mikä sinänsä on todella harvinaista), joten ajattelin tavoistani poiketen siirtyä sänkyyn köllöttelemään kirjan kanssa, sen sijaan että kyttäisin ihmisten statuspäivityksiä yökolmeen asti.

Hävettää myöntää, mutta olen tosi laiska lukija. Luen vuosittain ihan muutaman kirjan. Kyse ei ole ajan puutteesta vaan siitä, että en vain... no, ikinä ole ollut kauhean innokas lukija. (Kumma homma, kun tästäkin pitää tuntea syyllisyyttä. Juntti! Lue!)

Nyt kuitenkin nappasin hyllystäni pienen, pölyisen teoksen, joka on kulkenut mukanani neljässä muutossa neljän vuoden aikana, avaamattomana kirjahyllystä toiseen. Kyseessä on teos, jonka lainasin joskus mummini hyllystä ala-asteella kirjaesitelmää varten:

Hemingwayn Vanhus ja meri, painettu Helsingissä vuonna 1952. Ja kunto on sen mukainen:

Etukansi repsottaa surullisesti kannastansa irti. Omistuskirjoituksen mukaan kirja on annettu mummilleni Helsingissä joko vuonna 1953 tai 1955 - en saa selvää sen enempää vuosiluvusta kuin lahjoittajastakaan.

En ikinä lukenut kirjaa loppuun asti, se taisi olla vähän liian "raskasta" luettavaa 12-vuotiaalle. Muistan ikuisesti, miten paljon hävetti pitää esitelmää. Kerroin kirjasta kaiken, minkä mummi oli kertonut pohjustuksessaan. Punastelin ja vääntelin käsiäni ja tuijottelin tyhjyyteen ikuisuudelta tuntuneen ajan, kunnes opettaja antoi luvan palata pulpettiin ja muuttua näkymättömäksi.

Tämä muisto edelleen hieman nolottaen päätin nyt, noin kymmenen vuotta myöhemmin, lukea kirjan lopultakin loppuun asti. Jo ottaessani kirjan hyllystä oli mieli jotensakin haikea. Se palautti mieleeni mummin, joka nukkui pois tämän vuoden helmikuussa, melkein yhdeksänkymmenenviiden vuoden iässä. Ihan hullua, että ihminen ylipäätään voi elää noin vanhaksi. Mitä minäkin muka luulen tästä elämästä tietäväni, kun takana on hädin tuskin neljäsosa tuosta iästä?

Joka tapauksessa, suurin mykistymisen aihe oli vielä tulossa. Nimittäin pölyisten, aavistuksen verran kellastuneiden sivujen seasta putosi tämä:

Tarkastuskortti lennolla Helsinki-Kemi. Nimeni perässä lukee ikä - 12 yrs - ja kohteiden alapuolella koodien seasta on erotettavissa päivämäärä 06 Jan. Kyseessä täytyy siis olla loppiainen, kuudes päivä tammikuuta vuonna 2000. Kaksitoista päivää myöhemmin isäni kuoli syöpään.

Isäni varhainen kuolema on ehdottomasti tehnyt minusta sen, minkä olen tänä päivänä. Se on ohittamaton osa henkilöhistoriaani. Sitä kautta olen oppinut monta tärkeää asiaa. Toisaalta tiedän, että ainoa pysyvä asia elämässä on muutos, joten (yritän ainakin) olla antamatta turhanpäiväisille asioille liikaa valtaa elämässäni, se kun voi ottaa ja päättyä milloin vain.

Tämä odottamaton ilmestys jätti jälkeensä aavemaisen tunnelman, jollainen on omiaan pilaamaan alkuyön unet äärimmäisten kysymysten seuratessa toisiaan. Pienistä kysymyksistä ja ajatuksista paisuu loputon suo. Että, kuten Paul Gauguin maalauksessa: Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme?

No, joka tapauksessa, nyt koen vähintäänkin velvollisuudekseni lukea tuon kirjan lopultakin loppuun asti. Ehkä vastaus löytyy sieltä?

-Annapurna

Kikakika

Vaikka pääpainon on tarkoitus olla valokuvilla, ajattelin silloin tällöin lisäillä tänne myös videoita. Sellaiseen tarjoutui mahdollisuus tänä aamuna, kun peuhasin puolivuotiaan siperianmaaoravatyttöystäväni kanssa:

Eikös nuo ole elämän suola, kanssamme asuvat vipeltäjät? Tämän hurmurin lisäksi kotonani asustavat tyttären italialainen mamma ja turkulainen isä, joten ei käy minulla elo tylsäksi ei päivin ei öin!



Minkäslaisia turrikoita teidän kotejanne asuttaa? Onko elämässänne nyt tai ehkä joskus ollut tällaisia elämienne rakkauksia?

-Annapurna